Pari päivää sitten olin koirani kanssa tavanomaisella aamulenkillä. Aamulenkillä näen usein vanhan miehen, joka sinnikkäästi jaksaa kiertää lenkkipolkua hyväntuulisena aina uudelleen ja uudelleen, vaikka ikä jo painaa päälle, ja niin myös tuona kyseisenä aamuna näin saman miehen kulkemassa edelläni. Pian sain hänet kiinni, joten päätin ohittaa hänet. Olimme molemmat juuri sellaisen sillan päällä, jonka toinen puoli lainehti vesilätäköistä. Tuo mies käveli tietenkin kostealla puolella, joten minä päätin ohittaa hänet loikkien vesilätäköiden yli. (Minulla on iso koira, joten pyrin usein pitämään aika suuren hajuraon muihin ihmisiin, jottei mitään ikäviä tilanteita pääse syntymään ja ihan jo siksi, että toiset ihmiset pelkäävät etenkin isoja koiria). Yllätyksekseni mies sanoi, että tule vain täältä kostealta puolelta, kyllä hänellä on aikaa sen verran odottaa, ja minä hymyilin hänelle ja ohitin hänet kostealta puolelta. Olin vähän hämmentynyt tuosta kohteliaisuudesta, sillä koskaan aiemmin kukaan ei ole tehnyt tilaa minulle ja koiralleni, vaan me puikkelehdimme aina ties missä pusikoissa ja risukoissa väistellen muita kiireellisiä. Ohitettuani miehen hän vielä huikkasi perääni iloisesti, että täytyyhän sitä tilaa kaikille olla. Kuinka oikeaan hänen sanat osuivatkaan ja saivat minutkin miettimään: "Tilaa täytyy riittää kaikille". Annanko itse tilaa riittävästi muille ihmisille kaikilla elämän osa-alueilla? Toiminko maailmassa siten, että myös minua huono-osaisemmat pystyvät täyttämään vähäiset tarpeensa, vai viekö toimintani heidän mahdollisuutensa? Kuinka tärkeää olisikaan ymmärtää, että tilaa täytyy riittää ihan jokaiselle, myös niille kaikista pienimmille ja näkymättömämmille. Olen iloinen, että ystävällisellä teollaan tuo mies avasi myös omatkin silmäni.

Välillä tuntuu siltä, että tahtoisi tehdä jotain repäisevää ja näkyvää saadakseen useammat ihmiset "heräämään". Moni ihminen näyttäisi olevan kuin unessa, jonka läpi he eivät näe, että voisivat itsekin tehdä jotain hyvää ja muuttaa monia tapojaan. Useimmat tuntuvat kyllä olevan tietoisia, että jotain täytyisi tehdä, mutta harva tuntuu ajattelevan pystyvänsä juuri itse tekemään jotain ja vaikuttamaan asioihin. Tuntuu olevan helppoa nähdä niitä parannuksia tarvitsevia asioita, mutta kuitenkin sulkea silmänsä onnistuneesti kaikilta niiltä asioilta, joita voisi itse tehdä parantaakseen maailmaa. Olemmeko vain laiskoja ja piittaamattomia, vai emmekö oikeastikaan näe haittoja ja vikoja omassa toiminnassamme?

Mielessäni on ollut usein ajatus, että jos vain saisi jollakin tavalla näytettyä ihmisille, mitä haittoja heidän toiminnastaan on esim. ympäristölle, ja sitten samalla vilauttaisi parempaa toimintamallia, niin moni saattaisi ottaa neuvosta vaarin ja muuttaa toimintaansa, kun vain osaisi kertoa ja selittää tarpeeksi hyvin ja selkeästi osoittaen samalla, että juuri heidän toiminnallaan on väliä ja juuri he pystyvät vaikuttamaan asioihin. Liian moni tuntuu luopuvan hyvistä aikeistaan ajatellessaan, ettei hänen toimintansa loppujen lopuksi merkitse yhtään mitään tai vaikuta mihinkään. Miten saada ihmiset ajattelemaan, että juuri heidän toiminallaan on väliä ja nimenomaan he pystyvät vaikuttamaan asioihin?

Maailmassa on niin paljon parannusta kaipaavia asioita, että välillä tuntee itsensä täysin riittämättömäksi - vaikka kuinka kovasti yrittäisi tehdä hyvää, ei ikinä saa parannettua koko maailmaa. Usein juuri tämän ongelman takia saattavat hyvät aikeet jäädä vain aikeiksi. Olisikin hyvä pitää mielessä, että vaikka kuinka kovasti tahtoisi pelastaa kaiken ja auttaa kaikkia, niin tuskin kukaan ihminen pystyy siihen. On niin paljon asioita - luonnon suojelu, eläinten suojelu ja niiden hyväksi toimiminen, köyhyyden poistaminen, lasten ja nuorten auttaminen, luku- ja kirjoitustaidon levittäminen, nälänhädän poistaminen, erilaisten luonnonkatastrofien uhrejen auttaminen, vanhusten avustaminen, yms., yms. - ettei yhden ihmisen ole mahdollista työskennellä kaikkien näiden lukuisten asioiden parissa ainakaan sillä tavalla että siitä olisi oikeastikin hyötyä. Jokainen ihminen on hyvä jossakin ja mielestäni olisikin hyvä, että ihminen toimisi erityisesti sen asian saralla, josta jotain tietää, joka kiinnostaa erityisellä tavalla ja jossa kokee oman työnsä auttavan kunnolla. Yksi pitää lapsista, ehkä hän voisi silloin omien resurssiensa mukaan esim. ottaa kummilapsen, antaa lahjoituksia erityisesti lapsien olon parantamiseksi järjestettyihin keräyksiin, yms. Toiselle luonto merkkaa paljon, ehkäpä hän voisi keskittyä luonnon suojeluun - siltäkin saralta löytyy esimerkiksi useita järjestöjä, joiden jäseneksi voi liittyä ja toimintaan osallistua. Kolmannella on mahdollisuuksia edistää oppineisuuden ja sivistyksen levittämistä myös köyhimpiin maihin, ehkä hän voisi omien resurssejensa mukaan auttaa näissä tärkeissä asioissa. Jokainen voi tehdä jotain ja auttaa tarvitsematta silti olla koko maailman pelastaja, jonka nimi välkkyy lehtien otsikoissa ja naama näkyy uutisissa.

Päivittäiset yksinkertaiset asiat ovat niitä, joita varmasti joka ikinen pystyy tehdä, vaikka ei tahtoisikaan antaa rahaa keräyksiin ja liittyä erilaisiin hyväntekeväisyysjärjestöihin ja osallistua niiden toimintaan. Voisin antaa pari esimerkkiä näistä "päivittäisistä maailmanparannuskeinoista": omien talousjätteiden lajittelu ja kierrätys; turhan autoilun poisjättäminen; turhan kulutuksen minimointi ja heräteostosten poisjättäminen; höyryävässä suihkussa ei tarvitse seistä tuntikaupalla; valoja, televisiota tai tietokonetta ei tarvitse pitää turhaa päällä; kaupasta voi valita esim. reilun kaupan tuotteita ja moninkertaisesti pakattuja tuotteita ei tarvitse ostaa; kauppaan voi lähteä kangaskassin tms. kanssa ja jättää ylimääräisten muovipussien osto; roskia ei ole välttämätöntä viskoa pusikkoihin ja tästä voi huomattaa muitakin; netistä tai omalta koneelta ei tarvitse tulostaa kaikkea ja paperista voi hyvin käyttää molemmat puolet; ei kannata tilata lehtiä, joita ei oikeasti lue, naapurin kanssa voi käyttää "kimppalehtiperiaatetta" eli jos naapuri tilaa samaa lehteä kuin sinä, voitte alkaa tilata lehteä yhteisesti - menee puolet vähemmän rahaa ja paperia kuluu puolet vähemmän; yms., näitä keinoja on lukemattomasti. Ja tietenkin on olemassa vielä se hymy ja positiivinen asenne, jotka saavat ainakin oman mielen paremmaksi ja voivatpa ne saada kanssaihmisetkin tuntemaan olonsa paremmaksi.

Keinoja ja tapoja toimia maailman hyväksi siis riittää, kysymys on enemminkin siitä jaksaako ja viitsiikö tehdä omaa osaansa.

Kunnallisvaalit käytiin viimeksi vuonna 2004. Tuolloin huimat kuutisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista kävi antamassa äänensä. Mutta mikä ihmeen äänestysprosentti tuo oikein on? Sehän tarkoittaa sitä, että yli 40 prosenttia kansasta jätti äänestämättä! Eikö kahden viidesosan mielestä demokratia ole oikea tapa hoitaa Suomen asioita vai eikö ihmisiä yksinkertaisesti kiinnosta? Ketkä täällä oikein jättävät äänestämättä ja minkä takia?

Ensimmäinen fakta on ainakin se, että ne äänetävät, joiden mielestä se on tärkeää ja hyödyllistä, eli ne, joilla on siitä tietoa. Tiedostavien (ja koulutettujen?) nuorten ja aikuisten lisäksi tässä jengissä on mukana suuri joukko niitä, joilla on jotain menetettävää, eli rikkaita yrittäjiä ja sen sellaisia. Verojen on pysyttävä alhaalla, saatavilla olevien palveluiden on oltava monipuolisia ja siitä on pidettävä huolta, ettei omilla voitoilla missään nimessä tueta liikaa typeriä köyhiä, joilla ei ole varaa kouluttautua ja joilta puuttuu älyä ja ahkeruutta taikoa jostain itselleenkin tuottavia yrityksiä. Oma asema yhteiskunnassa ei saa huonontua hiukkastakaan, koska kyllähän sitä on kovalla työllä ansaittu ne luksuslukaalit järvien rannoille, kesämökit, muutamat autot ja ulkomaanmatkat. Elintaso on kiinni omasta ahkeruudesta ja siitä, miten paljon on valmis uhraamaan firman eteen (parisuhteen, omien lapsien tuntemisen, vapaa-ajan, mielenterveyden, inhimillisyyden,...). Sossutukea saa liian helposti, Suomi tarvitsee köyhiään jne. Ja vaikka nyt kärjistänkin aika rutkasti ja tästä kuultaa läpi oikeistovihani, niin suon kyllä äänioikeuden ihan kaikille ja olen mielissäni siitä, että edes jotkut osaavat sitä käyttää ja ymmärtävät sen tärkeyden. Reilua, mutta hurjaa.

Surullista taas on se, miten juuri ne, joilla menee kaikkein huonoimmin ja jotka kaikkein kipeimmin tarvitsisivat yhteiskunnan tukea ja asioiden muuttumista, jättävät äänestämättä. Köyhyysrajan alla asuvat, yksinhuoltajat, perusduunarit. Tavalliset ihmiset. Juuri ne, joita kaikkein eniten koskettaa kaikki se, mitä kunnanvaltuustoissa päätetään aina terveydenhuollosta päiväkoteihin ja kouluihin. Näissä ryhmissä on vallalla selvästi joku hämärä ajatusmalli, jonka mukaan sohvalle jääminen voittaa äänestyspaikalle vaivautumisen, "kyllä kaikki muut kuitenkin äänestävät niin ihan sama". Tai vaihtoehtoisesti ihmisillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi tietoa edes perusasioista ja oikeasta ja vasemmasta, eikä tietenkään mitään intoa hankkia sitä.

Tieto muuttaisi asioita. Tiedon avulla äänestämättömät ymmärtäisivät äänestämisen tärkeyden ja valtansa käyttämisen vaikutuksen itseensä ja läheisiinsä. Tieto saisi äänestävätkin perustamaan valintansa johonkin tukevampaan kuin irc-gallerian vaalikoneeseen. On niin paljon ihmisiä, jotka äänestävät "tutun tuttua" tai "sitä, jolta sain kaupungilla kahvia ja esitteen ja ilmapallon" tai jotain puolijulkkista tietämättä lainkaan, mitä nuo ehdokkaat edustavat. Usein kuulee ihmisten äänestävän myös "sitä kivoimman näköistä" siitä puolueesta, jolla on hienoimmat ja isoimmat ja panostetuimmat mainokset, vaikka ehdokkaan arvomaailma olisi kaukana äänestäjän omasta. Minusta tämä on surullista ja kaikin puolin kamalaa.

Entä mitä tälle sitten voisi tehdä? Voi ainakin toimia pienissä piireissä, rohkaista tuttujaan kevyeen poliittiseen keskusteluun ja ajankohtaisesti patistaa heitä äänestämään. Lempparipuoluettaan voi tietysti aktiivisesti tukea ja sen sanaa levittää, mutta tärkeintä on mielestäni ylipäätään puhua äänestämisen ja vaikuttamisen tärkeydestä. Ongelmat on nostettava esiin ja ihmisiä on muistuteltava siitä, että niille voi tehdä jotain jos vain viitsii.

Virallinen äänestyspäivä on tämän viikon sunnuntaina, eli huomenna. Jos et nyt äänestä, on sinun ihan turha inistä seuraavan neljän vuoden aikana kunnallisista ongelmakohdista, esimerkiksi liian kalliista bussilipusta ja kouluruuan tasosta. Ja jos äänestät, toivon, että olet tutustunut ehdokkaasi ja hänen puolueensa ajatusmaailmaan, mutta vaikka et olisikaan, niin mene silti - kyllä se vaalikonekin jotain tietää. Ja muistathan ottaa mukaasi kaikki läheisesi, jotka vaan saat kiinni; minäkin aion raahata poikaystäväni äänestämään vaikka itse olenkin antanut ääneni jo ennakkoon. :) 

• YLE:n vaalikone

Vuosina 1939 - 1940 Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Talvisota sai jatkoa vuosina 1941 - 1944 jatkosotana. Noina aikoina moni suomalainen menetti henkensä tai rakkaansa. Jokainen tunsi jonkun sodan takia menehtyneen ihmisen. Silti suomalaiset jaksoivat uskoa omaan asiaansa, suomalaiset taistelivat loppuun asti, jokainen antoi jotain itseltään - moni antoi jopa henkensä - yhteisen hyvän puolesta. Ja lopulta onnistuttiin saavuttamaan se, mitä haluttiin. Viimein lukuisia kuolemia, köyhyyttä, itkua ja hammasten kiristystä aiheuttanut sota päättyi ja jokainen suomalainen oli sankari.

Vuonna 1989 Raumanmeren yläasteella 14-vuotias poika ampui käsiaseella kahta koulutoveriansa, joista molemmat menehtyivät.
Vuonna 2002 Myyrmannin kauppakeskuksessa tapahtui räjähdys, jossa seitsemän ihmistä menetti henkensä ja 80 haavoittui. Pommin oli valmistanut vantaalainen kemiantekniikan opiskelija.
Vuonna 2007 nuori mies ampui kahdeksan hänen kanssaan samassa lukiossa ollutta henkilöä sekä itsensä Jokelan koulukeskuksessa.
Jokelan tapahtumien voidaan saaneen jatkoa, kun vuonna 2008 yksitoista ihmistä saivat surmansa Kauhajoella Seinäjoen koulutuskuntayhtymän tiloissa opiskelijapojan surmatessa aseella kymmenen koulussa ollutta sekä itsensä.

2000-luvulle tultaessa on Suomea kuvailtu mm. Euroopan väkivaltaisimmaksi maaksi, ja sitähän Suomi taitaa ollakin - tehdäänhän maassamme esimerkiksi eniten henkisurmia väkilukuun suhteutettuna kuin muissa Euroopan maissa. Myös mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti Suomen kansalaisten keskuudessa. Pahan olon purkamistavat vaihtelevat - yksi surmaa muita ihmisiä, toinen itsensä, joku viiltelee, yksi on masentunut, jollain on syömishäiriö - mutta selvää näyttäisi olevan, että suurella osalla suomalaisista on erittäin paha olla.

En voi muuta kuin ihmetellä, miten tähän on tultu. Päältäpäin katsottuna Suomessahan on kaikki hyvin : Suomi on hyvinvointivaltio, Suomella on rahaa ja sivistystä... Ja kuitenkin ihmisillä on näin paha olla. 1900-luvulla suomalaiset taistelivat yhteisen hyvän puolesta ja olivat valmiita uhraamaan jopa henkensä sen edestä. Heillä oli unelmia ja tavoitteita maamme varalle, he uskoivat maahamme ja kansaamme. Uskallan väittää, että nykyaikana löytyy vain aniharva ihminen, joka olisi valmis uhraamaan itsensä ja elämänsä yhteisen hyvän puolesta. Nykyisin maassamme on tärkeää menestyä hinnalla millä hyvänsä. Ihmisarvo lasketaan menestymisen asteella, tuloilla... Ihmisen arvoilla ja asenteilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko hän niin sanotusti hyvä ihminen, vain rahalla ja menestymisellä on väliä. Oman edun tavoittelussa ei mistään muusta tarvitse piitata, pääasia että itse päästään omiin tavoitteisiin. Sehän on niin tärkeää, että ihmisellä on tavoitteita ja unelmia ja katse kohti tulevaisuutta, se on jopa niin tärkeää, että kaikki muu voidaan unohtaa - eikö vain? Nykyajan Suomella ei näyttäisi olevan enää mitään tekemistä ihmisyyden kanssa. Elämme koneiden valtaamassa maailmassa, jossa kaikki yrittävät juosta toistensa ohi, ala-asteikäiset pikkutytöt kulkevat stringit jalassa ja kouluissa ammutaan ihmisiä. Maamme on hyvinvointivaltio, jossa kukaan ei kuitenkaan voi hyvin. Näyttäisi vähän siltä, että luodessamme hyvinvointivaltioa olemme unohtaneet kuitenkin sen tärkeimmän - ihmisten hyvinvoinnin.

Suomi on kaunis maa, jossa luonto kukoistaa, vuodenajat vaihtuvat toisiinsa paljastaen luonnon sykähdyttävän kauneuden ja voiman, raikas tuuli havisuttaa puiden lehtiä. Suomen luonnossa on mahdollista nähdä myös ankeutta ja rumuutta, kun räntäsade tippuu kylmänä niskaan kaiken pimeyden keskellä, maanpinta on välillä mustan jään peitossa eikä voi välttyä liukastelulta, sataa sataa ropisee... Ja kuitenkin tuossa ankeudessa voi nähdä kauneutta - eikö ole aika romanttista käpertyä sohvalle pehmeän viltin alle lämmin kaakaokuppi kädessä ja hyvä romaani edessään kuunnellen, kuinka sade rummuttaa ikkunaa ja tuuli on niin kova, että saa ajoittain puiden oksat kopistelemaan ikkunaa. Eikö loppujen lopuksi voi olla aika ihanaa käpertyä oman kullan kainaloon tulen loimutessa takassa ja lämmittäessä suloisesti, kun on juuri aiemmin ollut ulkona räntäsateessa koiran kanssa? Siinä takan ääressä voi katsella kuinka vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, ja havaita, kuinka ihanaa ja kaunista kaikki sitten loppujen lopuksi onkaan.

Mielestäni suomalaisia voisi verrata maamme luontoon. Meidän on mahdollista nähdä toisissamme ja itsessämme niin paljon kauneutta ja lukuisia hyviä puolia, että se on jo melkein päätä huimaavaa, mutta toisaalta - etenkin viime aikoina - olemme näyttäneet kanssaihmisille vain ikäviä puoliamme ja katsoneet toisiamme vain nähdäksemme ne rumat puolet. Mutta kuten maastamme ja luonnostamme löytyy aina kaiken sateenkin keskellä kauneutta, on meistä suomalaisistakin löydettävissä pahimmankin myrskyn aikaan kaikki se kauneus ja hyvyys, joka sisällemme on kätkettynä. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita kaivamaan sen hyvyyden, joka meissä jokaisessa loppujen lopuksi piilee, esille. Yksikään niistä ihmisistä, joilla tällä hetkellä on todellista päätösvaltaa maassamme, on tuskin valmis aloittamaan sotaa ihmisyyden puolesta, ainakin kovasti näyttäisi siltä, että he sotivat vain ihmisyyttä vastaan. Siksi olisikin niin tärkeää, että nyt löytyisi ihmisiä, jotka olisivat yhtä rohkeita kuin suomalaiset olivat noin sata vuotta sitten talvi- ja jatkosodan aikaan, ja alkaisivat puolustamaan niitä viimeisiäkin hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden rippeitä, joita meillä on jäljellä. On tullut aika, jolloin suomalaisten täytyy astua nykyajan sotaan, omaan sotaansa, sen oikean hyvinvointivaltion puolesta, jossa jokaisella on hyvä olla ja jokaisella on lupa olla hyvä, rakastettava, ainutlaatuinen ihminen ihan omana itsenään, ilman suuria tuloja ja menestymistä.