Vuosina 1939 - 1940 Suomi joutui sotaan Neuvostoliittoa vastaan. Talvisota sai jatkoa vuosina 1941 - 1944 jatkosotana. Noina aikoina moni suomalainen menetti henkensä tai rakkaansa. Jokainen tunsi jonkun sodan takia menehtyneen ihmisen. Silti suomalaiset jaksoivat uskoa omaan asiaansa, suomalaiset taistelivat loppuun asti, jokainen antoi jotain itseltään - moni antoi jopa henkensä - yhteisen hyvän puolesta. Ja lopulta onnistuttiin saavuttamaan se, mitä haluttiin. Viimein lukuisia kuolemia, köyhyyttä, itkua ja hammasten kiristystä aiheuttanut sota päättyi ja jokainen suomalainen oli sankari.

Vuonna 1989 Raumanmeren yläasteella 14-vuotias poika ampui käsiaseella kahta koulutoveriansa, joista molemmat menehtyivät.
Vuonna 2002 Myyrmannin kauppakeskuksessa tapahtui räjähdys, jossa seitsemän ihmistä menetti henkensä ja 80 haavoittui. Pommin oli valmistanut vantaalainen kemiantekniikan opiskelija.
Vuonna 2007 nuori mies ampui kahdeksan hänen kanssaan samassa lukiossa ollutta henkilöä sekä itsensä Jokelan koulukeskuksessa.
Jokelan tapahtumien voidaan saaneen jatkoa, kun vuonna 2008 yksitoista ihmistä saivat surmansa Kauhajoella Seinäjoen koulutuskuntayhtymän tiloissa opiskelijapojan surmatessa aseella kymmenen koulussa ollutta sekä itsensä.

2000-luvulle tultaessa on Suomea kuvailtu mm. Euroopan väkivaltaisimmaksi maaksi, ja sitähän Suomi taitaa ollakin - tehdäänhän maassamme esimerkiksi eniten henkisurmia väkilukuun suhteutettuna kuin muissa Euroopan maissa. Myös mielenterveyshäiriöt ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti Suomen kansalaisten keskuudessa. Pahan olon purkamistavat vaihtelevat - yksi surmaa muita ihmisiä, toinen itsensä, joku viiltelee, yksi on masentunut, jollain on syömishäiriö - mutta selvää näyttäisi olevan, että suurella osalla suomalaisista on erittäin paha olla.

En voi muuta kuin ihmetellä, miten tähän on tultu. Päältäpäin katsottuna Suomessahan on kaikki hyvin : Suomi on hyvinvointivaltio, Suomella on rahaa ja sivistystä... Ja kuitenkin ihmisillä on näin paha olla. 1900-luvulla suomalaiset taistelivat yhteisen hyvän puolesta ja olivat valmiita uhraamaan jopa henkensä sen edestä. Heillä oli unelmia ja tavoitteita maamme varalle, he uskoivat maahamme ja kansaamme. Uskallan väittää, että nykyaikana löytyy vain aniharva ihminen, joka olisi valmis uhraamaan itsensä ja elämänsä yhteisen hyvän puolesta. Nykyisin maassamme on tärkeää menestyä hinnalla millä hyvänsä. Ihmisarvo lasketaan menestymisen asteella, tuloilla... Ihmisen arvoilla ja asenteilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, onko hän niin sanotusti hyvä ihminen, vain rahalla ja menestymisellä on väliä. Oman edun tavoittelussa ei mistään muusta tarvitse piitata, pääasia että itse päästään omiin tavoitteisiin. Sehän on niin tärkeää, että ihmisellä on tavoitteita ja unelmia ja katse kohti tulevaisuutta, se on jopa niin tärkeää, että kaikki muu voidaan unohtaa - eikö vain? Nykyajan Suomella ei näyttäisi olevan enää mitään tekemistä ihmisyyden kanssa. Elämme koneiden valtaamassa maailmassa, jossa kaikki yrittävät juosta toistensa ohi, ala-asteikäiset pikkutytöt kulkevat stringit jalassa ja kouluissa ammutaan ihmisiä. Maamme on hyvinvointivaltio, jossa kukaan ei kuitenkaan voi hyvin. Näyttäisi vähän siltä, että luodessamme hyvinvointivaltioa olemme unohtaneet kuitenkin sen tärkeimmän - ihmisten hyvinvoinnin.

Suomi on kaunis maa, jossa luonto kukoistaa, vuodenajat vaihtuvat toisiinsa paljastaen luonnon sykähdyttävän kauneuden ja voiman, raikas tuuli havisuttaa puiden lehtiä. Suomen luonnossa on mahdollista nähdä myös ankeutta ja rumuutta, kun räntäsade tippuu kylmänä niskaan kaiken pimeyden keskellä, maanpinta on välillä mustan jään peitossa eikä voi välttyä liukastelulta, sataa sataa ropisee... Ja kuitenkin tuossa ankeudessa voi nähdä kauneutta - eikö ole aika romanttista käpertyä sohvalle pehmeän viltin alle lämmin kaakaokuppi kädessä ja hyvä romaani edessään kuunnellen, kuinka sade rummuttaa ikkunaa ja tuuli on niin kova, että saa ajoittain puiden oksat kopistelemaan ikkunaa. Eikö loppujen lopuksi voi olla aika ihanaa käpertyä oman kullan kainaloon tulen loimutessa takassa ja lämmittäessä suloisesti, kun on juuri aiemmin ollut ulkona räntäsateessa koiran kanssa? Siinä takan ääressä voi katsella kuinka vesipisarat valuvat ikkunaa pitkin, ja havaita, kuinka ihanaa ja kaunista kaikki sitten loppujen lopuksi onkaan.

Mielestäni suomalaisia voisi verrata maamme luontoon. Meidän on mahdollista nähdä toisissamme ja itsessämme niin paljon kauneutta ja lukuisia hyviä puolia, että se on jo melkein päätä huimaavaa, mutta toisaalta - etenkin viime aikoina - olemme näyttäneet kanssaihmisille vain ikäviä puoliamme ja katsoneet toisiamme vain nähdäksemme ne rumat puolet. Mutta kuten maastamme ja luonnostamme löytyy aina kaiken sateenkin keskellä kauneutta, on meistä suomalaisistakin löydettävissä pahimmankin myrskyn aikaan kaikki se kauneus ja hyvyys, joka sisällemme on kätkettynä. Nyt tarvitaan ihmisiä, jotka ovat valmiita kaivamaan sen hyvyyden, joka meissä jokaisessa loppujen lopuksi piilee, esille. Yksikään niistä ihmisistä, joilla tällä hetkellä on todellista päätösvaltaa maassamme, on tuskin valmis aloittamaan sotaa ihmisyyden puolesta, ainakin kovasti näyttäisi siltä, että he sotivat vain ihmisyyttä vastaan. Siksi olisikin niin tärkeää, että nyt löytyisi ihmisiä, jotka olisivat yhtä rohkeita kuin suomalaiset olivat noin sata vuotta sitten talvi- ja jatkosodan aikaan, ja alkaisivat puolustamaan niitä viimeisiäkin hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden rippeitä, joita meillä on jäljellä. On tullut aika, jolloin suomalaisten täytyy astua nykyajan sotaan, omaan sotaansa, sen oikean hyvinvointivaltion puolesta, jossa jokaisella on hyvä olla ja jokaisella on lupa olla hyvä, rakastettava, ainutlaatuinen ihminen ihan omana itsenään, ilman suuria tuloja ja menestymistä.